kilpakirjoitukseni julkaistiin
Osallistuin Kodin kuvalehden kirjoituskilpailuun, jonka teemana oli ”Nainen 50+ kerro elämäntarinasi”. Aihe kolahti ja hehkutin täysillä monta liuskaa. Yllätyksekseni lehdestä soitettiin, että kirjoitukseni julkaistaan – jonkin verran lyhennettynä – helmikuussa 2008. Kirjoitin tarinan otsikolla ”Unelmatorttua ja reppuretkiä”. Toimitus on otsikoinut sen uusiksi, joka kyllä pitää paikkansa. Ohessa alkuperäinen kirjoitelmani.
unelmatorttua ja reppuretkiä
Äidilläni oli tapana leipoa unelmatorttua, kun oli erityinen juhlapäivä tai olin kipeä. Unelmatortun täytteenä oli oikeaa voita ja tomusokeria. Se oli maailman parasta herkkua. Myöhemmin myös poikani Miika rakasti mummin unelmatorttua. 1950-luvulla herkut olivat harvinaisia. Muistan elävästi, kun sain maistaa ensimmäisen kerran outoa etelän hedelmää, banaania. Appelsiinin kirpeys kutkutti makuhermoja. Isona päätin ryhtyä jäätelönmyyjäksi. Sota-ajan jälkeen vanhemmat joutuivat käyttämään mielikuvitusta, jotta he saivat hankittua perheelle kaiken tarpeellisen. Äiti, joka oli kotirouva, ompeli minulle ja pikkusisarelleni Jaanalle vaatteet. Uusien talvisaappaiden hankintaa saimme odotella pitkään. Äiti puki minut, sinisilmän, mielellään vaaleansinisiin asuihin ja röyhelöihin. Kaikissa valokuvissa päässäni tököttää suuri rusetti.
Isona tyttönä vaihdoin tyyliä enkä ”rimssuista” välittänyt. Isäni opetti ammattikoulussa puutöitä. Hän nikkaroi huonekalut kotiin ja rakensi myöhemmin omin käsin Vanajaveden rannalle kesämökin, jossa vietimme pitkät kesälomat. Siihen aikaan kukaan ei vielä käynyt lomamatkoilla ulkomailla. Minä hain iltaisin läheisestä maalaistalosta hinkillä lypsylämmintä maitoa. Äiti valmisti siitä viiliä. Päälle laitoimme tuoreita mustikoita ja talkkunajauhoja. Lapsuudenkodissani kuunneltiin radiota. Markus-setä kehotti syömään puuroa. Jännityssarjan ”Hyvää iltaa, nimeni on Paul Cox”:in tunnusmusiikki sai vatsanpohjan väreilemään jännityksestä. Lempikirjojani olivat Viisikot ja Anna- sekä Runotyttö-sarjat. Neiti Etsivän seurassa sain ensi kosketuksen dekkarimaailmaan.
Asuimme Hämeenlinnassa. Olen seminaarin kansakoulun ja tyttölyseon kasvatti. Elämä muuttui huimasti, kun opettajaisäni vanhalla iällään 50-vuotiaana vaihtoi työpaikkaa Järvenpäähän. Minä siirryin yhteiskouluun. Pojat luokkatovereina oli hämmentävä kokemus murrosikäiselle tytölle. Onneksi löysin sydänystäväksi Ullan, joka opasti minua uudessa maailmassani. Ullan kanssa kuiskuttelimme salaisuuksia ja koimme maailmantuskaa. Kuljimme marimekoissa ja rakastimme Beatlesien musiikkia. Televisio meille tuli pääsiäisenä 1964. ”Tämä on oikein Loewe Opta”, isä sanoi ylpeänä laskiessaan ison pahvilaatikon olohuoneen lattialle. Katsoimme juhlapyhien aikana kaikki ohjelmat jumalanpalveluksista synkkiin antiikin kohtalodraamoihin. Äidin kanssa seurasimme uskollisesti jokaisen jakson Payton Placea ja ihailimme hurmaavaa tohtori Ben Caseya. Lukioaikanani lauantai-iltojen keskusteluohjelma Jatkoaika herätti vilkasta mielipiteidenvaihtoa. Enpä arvannut, että lähes 40 vuotta myöhemmin tv-tuottajana sijoittelen harvoja tallella olevia Jatkoaikoja esitettäviksi digikanava Teemalle. Mikko Niskasen elokuva ”Käpy selän alla” vuonna 1967 teki aitoudellaan järisyttävän vaikutuksen. Siitä alkoi rakkauteni kotimaiseen elokuvaan, johon edelleen uskon.
Ylioppilaaksi kirjoitettuamme päätimme Ullan kanssa ryhtyä kirjastonhoitajiksi, sitten isoina. Olimme nuoria ja elämä odotti. Vanhempien kielloista huolimatta karkasimme kesällä liftimatkalle Pohjois-Norjaan. Opettelimme tupakanpolttoa ja tunsimme itsemme melkein aikuisiksi. Savukemerkkimme oli Milton, ei makunsa vaan tyylikkään pakkauksensa vuoksi. Koimme lomallamme aurinkoisia onnenhetkiä. Koimme myös harmaita sadekelejä keskellä Kuusamon korpea illan pimetessä, kun lähimpään majapaikkaan oli matkaa kilometrejä ja reput painoivat. Silti vapauden tunne oli huikea.
Selvittyämme retkestä onnellisesti, päätimme suunnistaa Eurooppaan. Olimme koulussa lukeneet pitkän saksan. Harjoittelijainvaihtotoimisto, joka välitti työpaikkoja ulkomaille, tarjosi puolen vuoden pestin itävaltalaiseen sairaalaan. Pääsimme apuhoitajiksi Wieniin idylliseen hoitokoti ”Rosenhügeliin”. Potilaat kutsuivat minua Schwester Leniksi ja Ullaa Schwester Uliksi. Elämä vieraassa maassa vähäisellä kielitaidolla ja olemattomalla ammattitaidolla vaati luonnetta ja huumorintajua. Kevään myötä mielialamme kohosi korkeuksiin, kun löysimme ensimmäiset ”oikeat” poikaystävät. Rouvia wieniläiskeittiöihin meistä ei kuitenkaan tullut, vaan palasimme kiltisti kotisuomeen monta kokemusta rikkaampina. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin teimme nostalgiamatkan nuoruutemme maisemiin.
Ei meistä kirjastonhoitajiakaan tullut. Ulla jatkoi saksanopintoja kieli-instituutissa Tampereella. Minä pääsin opiskelemaan Helsingin sihteeriopistoon. Samalla pääsin itsenäistymään, sillä vuokrasin kurssitoverini Tuulan kanssa yksiön Munkkiniemestä. Me tytöt leikimme antaumuksella kotia. Elin opintolainan turvin. Laitoimme rahaa yhteiseen talouskassaan ja vuoroviikoin harjoittelimme kokkausta pienessä keittokomerossamme. Spaghetti Bolognaise oli suosikkimme. Illanistujaisiin valmistimme opiskelijapiireissä suosittua – ja halpaa – tonnikala-riisisalaattia, jota tarjosimme algerialaisen punaviinin kera.
Tuulalla oli poikaystävä jo tavatessamme. Ei kestänyt kauan, kun minäkin löysin Elämäni Miehen sihteeriopistolaisten ja teekkarien illanvietossa Dipolissa. Vietimme Jussin kanssa ensimmäisen yhteisen vapun keväällä 1970. Lauloimme hilpeinä ”Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa. Kello viisi on. Vaellat yössä yksinään, väsymys käy jo käpälään. Et löydä tietä kotoon”. Siitä lähtien olemme viettäneet monen monta yhteistä vappua. Viime kesänä juhlimme helmihääpäiväämme Pariisissa. Jussi on pohjanmaan poikia. Rehti ja yritteliäs. Minulla oli seurusteluaikanamme totuttelemista pohjalaiseen elämänmenoon Alajärvellä käydessämme. Välillä tuntui, että olin taas ulkomailla. Puhetyylikin oli täysin erilaisia kuin kotipuolessa. Eila-anopin kanssa tulin hyvin toimeen. Hän oli viisas nainen, joka sanoi ”jokainen ottaa itselleen”. Niinpä hän ei puuttunut elämiseemme. Appiukko Jaakko, joka oli kauppias, evästi poikaansa toteamalla ”rahaa pitää olla, mutta sitä ei saa tuhlata”.
Sihteeriopiston jälkeen jatkoin opiskelua. Olin ollut työharjoittelijana Yleisradiossa. Huhut seuraavana keväänä alkavasta kuvaussihteerikurssista kiirivät korviini. En tiennyt ammatista muuta kuin sen, että kuvaussihteeri on mukana televisio-ohjelmien tekemisessä. Olin onnesta soikea, kun satojen hakijoiden joukosta pääsin kurssille. Tunsin heti olevani oikealla alalla, sillä televisiomaailma oli 1970-luvulla uutta ja kiehtovaa. Kiehtovaa se on edelleenkin, sillä Yleisradiosta tuli minulle pysyvä työpaikka. Tänä vuonna saan 35-vuotismitalin pitkän työuran kunniaksi. Ammatti on antanut mahdollisuuden tavata mielenkiintoisia ihmisiä, sekä tavallisia puurtajia että suuren luokan kuuluisuuksia. Se on opettanut jatkuvasti uutta ja avartanut maailmankuvaa. Työ on ollut naurua ja joskus itkua, Elämää suurilla kirjaimilla. 1970-80 –luvuilla Yleisradiossa politiikka oli pinnalla. Kuvaussihteereillä oli oma ammattiyhdistysosasto, jonka toimintaan minäkin aktiivisesti osallistuin yhdistyksen sihteerinä. Tänä päivänä tuntuu kaihoisalta se into, jolla me maailmaa paransimme.
Perheen kannalta ammatinvalintani ei ollut helppo. Jussi ansaitsee lämpimät kiitokset. Hän jaksoi hoitaa työn ohella kotia ja perhettä, kun minä hulluina vuosina olin usein työmatkoilla. Poikamme Miika syntyi 1978 ja pikkusisko Anna 1982. Rakensimme omakotitalon Espooseen, kun Anna oli vauva. Työaikojen ja lastenhoidon yhteensovittaminen oli melkoista palapeliä. Nuoruuden luottavaisuudella ja isovanhempien avulla selvisimme. Tahtia ei haitannut, vaikka Annamuru meni välillä päiväkotiin pyjamassa tai valitsi ruoka-aikoina mieluummin naapurin pullantuoksuisen keittiön, kun äiti ei ollut kotona katsomassa perään. Molemmista lapsista kasvoi itsenäisiä ja omatoimisia nuoria, jotka ovat löytäneet mieleisensä ammatin ja elämänkumppanin. Tänä päivänä remontoimme taloa, kun Anna toukokuussa valmistuu artenomiksi. Hän haluaa pitää juhlat kotona lapsuudenaikaisten päiväkoti- ja koulutoveriensa kanssa, vaikka on asunut jo monta vuotta omillaan.
Ullan kanssa pidimme tiiviisti yhteyttä hänen muutettuaan takaisin pääkaupunkiseudulle. Elämä toistaa itseään, sillä tyttäremme Anna ja Saana ovat keskenään sydänystäviä. Ikäeroa heillä on tasan kolme viikkoa. Kaipaukseni on edelleen suunnaton, sillä Ulla kuoli kolme vuotta sitten rintasyöpään. Kokosin yhteisistä valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä kansion muistoksi Ullan perheelle. Kansiosta tuli paksu.
Sisareni Jaana on minua yli seitsemän vuotta nuorempi. Ostimme Jussin kanssa siskolle ylioppilaslahjaksi matkan Kreetalle. Lähdimme tietysti mukaan esiliinoiksi. Liekö matkalla ollut osuutta asiaan, sillä Jaana valmistui muutaman vuoden kuluttua matkaoppaaksi. Minä sain matkustamisen kipinän niinä vuosina, kun kävimme siskoa tapaamassa maailmalla. Egyptistä Jaana toi Suomen palatessaan hurmaavan valkoisen Shems-koiran, jolla oli luonnetta. Koira oli katsonut Kairossa eläinkaupan edessä Jaanaa niin vetoavasti, että tyttö oli ostanut lemmikin saman tien. Panta maksoi enemmän kuin koira. Me hankimme samoihin aikoihin tiibetinterrieri Pekun lapsille seuraksi. Melkoinen meno meillä olikin, kun koko katras oli koolla. Pekku eli lähes 17-vuotiaaksi ja oli meille tosi rakas. Nyt molemmat koirat lepäävät rinnakkain mökillä omenapuun alla kuonot kohti järveä.
Kun lapset olivat niin isoja, että selvisivät kahdestaan kotosalla, me otimme Jussin kanssa lähes vuoden vuorotteluvapaan. Se oli siihen aikaan uutta työelämässä. Monet tuttavamme hämmästelivät rohkeaa ratkaisuamme. Meille huoleton vapaa-aika oli huikea kokemus. Kiersimme pari kuukautta reput selässä Thaimaata. Parasta matkassamme oli kiireettömyys. Kerrankin oli aikaa viipyä kaikessa rauhassa aurinkoisilla palmurannoilla ja jatkaa matkaa sadesäällä. Yksi elämäni tähtihetkistä oli, kun Kodin Kuvalehti julkaisi seikkailumme otsikolla ”Farangina Thaimaassa” (KK 20/2000).
Innostuimme molemmat omatoimimatkailusta niin paljon, että olemme sen jälkeen kiertäneet lomillamme sekä Eurooppaa että Aasiaa. Minä olen meidän perheessämme se, joka seuraa matkatarjouksia ja tarttuu välittömästi tilaisuuteen. Jussi onkin ristinyt minut Reissu-Leenaksi. Suosikkimaamme on Malesia. Meillä on Kuala Lumpurissa paikallisia tuttavia. Heidän luonaan vieraillessamme olemme päässeet kurkistamaan muslimimaailmaan. Aasialainen vieraanvaraisuus on lumonnut meidät täysin. Minua viehättää idän mystiikka. Intiassa käydessämme innostuin tarotista. Uuden vuoden juhlissa olen huolettomasti ennustanut korteista ystäville. Ainoa, joka vuosien varrella on nostanut synkät kortit, on ollut Ulla. Silloin pelästyin, kyse ei olekaan pelkästään leikistä.
Kun olin päässyt vapauden makuun, anoin töistä opintovapaata. Ilokseni sen myös sain. Opiskelin kotosalla tietokoneen äärellä luovaa kirjoittamista ja tietotekniikkaa. Päiväkirjaa olen kirjoittanut pienestä pitäen säännöllisen epäsäännöllisesti. Kirjoituskurssilla minuun kolahti ohje ”kirjoita joka päivä muistiin päivän tapahtumia, se auttaa jäsentämään elämää”. Verkko-opiskelu oli antoisaa, mutta yksinäistä puuhaa. Kohtalo puuttui taas peliin, sillä sisareni joutui samaan aikaan sairaslomalle kaaduttuaan pahasti laskettelurinteessä. Niinpä hän tuli meille toipumaan leikkauksesta uuden perheenjäsenensä partacollie Penan kanssa. Minä taitoin parhaillaan harjoitustyönä julkaisuohjelmalla ikiomaa keittokirjaa. Täysihoitolaiseni rakastivat minua, sillä kirjan tekoon liittyi herkkuruokien valmistus ja kauniisti aseteltujen annosten kuvaaminen. Joka-aamuinen kysymys kuului ”mitä hyvää tänään saammekaan?”.
Toisena harjoitustyönä tein omat nettisivut. Niiden päivittämisestä on ollut suunnattomasti iloa. Olen kerännyt sivuille kaikki keittokirjan reseptit sekä valokuvia ja tarinoita matkoiltamme. Saan nykyään sähköpostia ventovierailta ihmisiltä, jotka ovat eksyneet sivuilleni ja haluavat kuulla lisävinkkejä. Riemastuttavin tapaus oli, kun viime syksynä matkamessuilla eräs naishenkilö tunnisti minut nettisivujeni kuvista. Hän pysäytti minut tungoksessa ”pakko tulla tervehtimään, sillä käyn usein sivuillasi katsomassa, oletko kirjoittanut uusia matkakertomuksia”. Vuosi sitten olimme taas kerran lähdössä Kaukoitään. Lupasin laittaa ystäville sähköpostiviestejä matkaltamme. Siihen eräs työtoverini kommentoi ”eikö sinulla ole omaa blogia?” Minä, joka tuskin tiesin mitä blogi tarkoitti, vakuutin että kohta on. Niinpä ”Hikipisarat” syntyivät graafikkopoikani Miikan avustuksella. Matkalla kirjoitin nettikahviloissa matkapäiväkirjaa valokuvien kera. Lomapäivieni kohokohta oli käynti sähköisellä postilaatikolla, sillä ystävät seurasivat mielenkiinnolla retkeämme ja lähettivät spontaaneja viestejä.
Osaamme toki arvostaa myös Suomen luontoa. Kesälomat vietämme tiiviisti mökillä. 1950-luvulla rakennetussa rantapaikassa riittää totta tosiaan kunnostamista. Jussi rentoutuu uistelemalla iltakaudet järvellä. Minä puolestani en tiedä parempaa, kuin kiireetön lomapäivä dekkarin seurassa aurinkoisella pihakeinulla. Suosikkikirjailijoitani ovat Leena Lehtolainen, Henning Mankell ja Håkan Nesser. Syksyiset viikonloput kuljemme sienimetsässä. Pidämme lenkkeilystä ja patikoinnista. Olemme viettäneet seurusteluajoista lähtien rentoja lomaviikkoja Lapissa. Ääriolosuhteet ovat mitä parhain testi parisuhteelle. Rakkaimmat muistot meillä on rinkkaretkistä tunturissa ja iltanuotioista tähtien valossa. Hienoja hetkiä ovat olleet hiihtoretket huikaisevan kirkkailla keväthangilla. Haaveenamme on vielä vanhalla iällä tehdä telttaretki Luirojärvelle ja kiivetä Sokostin huipulle.
Tunnistan itsessäni horoskooppimerkkini luonteenpiirteet. Rapuihmiset arvostavat kotia ja saavat vieraat viihtymään. Toisaalta ravut pitävät yllätyksistä ja seikkailuista. Järjestän mielelläni kutsuja. Mökillä meillä on tapana viettää tunnelmatuokioita laulun ja kitaransoiton kera. Useimmiten illanistujaisten teemana ovat tuoreet matkakokemukset. Katselemme porukalla video- ja valokuvamme, kuuntelemme paikallista musiikkia ja maistelemme paikallisia ruokia. Minusta on kehittynyt vuosien varrella innokas etnokokki. Thairuoka on ykkössuosikkini. Olen jopa käynyt Phuketissa kokkikurssin. Tom Yam Kung keittoa herkullisempaa ruokaa en tiedä. Muistan vieläkin, kun maistoin sitä sisaren suosituksesta ensimmäisen kerran. Maku sai sielun laulamaan. Intialainen keittiö on hyvä kakkonen, parempia kasvisruokia ei saa mistään. Kummipoikani tilaa aina meillä käydessään linssimuhennosta.
Kotipihalla hoitelemme pientä kasvimaantilkkua, josta saamme juureksia, salaattia ja yrttejä. Minä olen ihastunut tuoreeseen korianteriin, joka huumaavalla tuoksullaan tuo tuulahduksen Kaukoidän auringosta. Jussin kasvattaa joka kesä upeita maisseja. Tarjoamme niitä syksyisissä elonkorjuujuhlissa. Katan pihamaalle pitkät pöydät, joiden ääreen ystäväpiirimme lisäksi nuoriso kokoontuu omien kavereidensa kera. Viime syksynä meillä oli kansainvälistä tunnelmaa, kun Miika soitti illan pimetessä diggeridoota ja Saana säesti bongorummuilla.
Niin kuin matkailuun, myös opiskeluun voi jäädä koukkuun. Aloitin pari vuotta sitten pitkään haaveilemani taidehistorian opinnot avoimessa yliopistossa. Aikaisemmin opiskelun esteenä oli epäsäännöllinen työaika. Nyt olen edennyt aineopintoihin. Taiteessa minua kiehtoo toisenlainen todellisuus, surrealismi. Erityisen viehättänyt olen Juhani Linnovaaran kiehtovaan maailmaan. Käyn kesäisin Hämeenlinnan taidemuseossa tervehtimässä hänen olioitaan. Suunnittelen parhaillaan proseminaarityötä historiallisista muotokuvista. Opiskelun myötä minulle on todellakin auennut uusi ulottuvuus. Matkoilta saan entistä enemmän irti, kun pikku hiljaa opin katsomaan taidetta ja arkkitehtuuria avoimin silmin. Olen iloinen siitä, että Jussi kannustaa minua ja lukee kriittisesti esseitäni. Hän tulee vapaaehtoisesti mukaan museoihin ja perehtyy insinöörin tarkkuudella kohteisiimme. Olemme hyödyntäneet tarjouslentoja Euroopan pääkaupunkien upeisiin taidemuseoihin Louvresta Pradoon sekä Berliinin huikeaan taidemaailmaan. Minä toimin matkoillamme epävirallisena oppaana. Jussi ei päästä minua helpolla.
Taideharrastukseni hienoin kokemus oli viime keväänä, kun sain töistä matkastipendin. Kiersimme ”mummojoukkueena” praktikum-ryhmämme opettajan johdolla Veneton maakunnassa ja Venetsiassa Andrea Palladion jalanjäljillä. Matkan jälkeen päätin, että palaan vielä monta kertaa Italiaan. Minua surettaa, etten saa jakaa iloani taideopinnoista isän kanssa. Hän opiskeli nuorena miehenä Ateneumissa ja opetti puutöiden lisäksi tyylihistoriaa. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi osallistunut täysin sydämin harrastukseeni.
Kun katselen aikaa taaksepäin, tunnistan edelleen sen rusettipäisen tytön, joka valokuvissa katselee luottavaisena tulevaisuuteen. Arvelen, että kotikasvatuksella on ollut osansa siinä, että elämäni on ollut vakaata ja turvallista, jopa mielikuvituksetonta. Kaikki nämä vuodet minulla on ollut sama ammatti, sama työpaikka, sama aviomies, sama koti. Ammatin kohdalla tosin jouduin tekemään muutama vuosi sitten kompromissin, kun digiajan alettua meitä vanhoja kuvaussihteereitä tarvittiin tuotantopäälliköiksi ja myöhemmin tuottajiksi. Sydämeltäni olen edelleen kuvaussihteeri. Koen eläneeni rikasta elämää. Nyt lähellä eläkeikää – aloitan osa-aikaeläkkeen jo ensi kesänä – nautin tästä päivästä. Aika, jolloin lapset olivat pieniä, oli jälkeenpäin katsottuna hämmästyttävän lyhyt. Kun jäimme Jussin kanssa kahden, meillä kesti pitkään ymmärtää, että olemme todellakin vapaita tulemaan ja menemään. Se on ollut sekä haikeaa että vapauttavaa.
Viime aikoina olen miettinyt elämän arvoja. Vanhemmilleni tärkeintä oli saada rahat riittämään arjen pyöritykseen. Heillä oli varmat mielipiteet asioista. Minä olen huomannut, että lapsiamme kuuntelemalla, omat mielipiteet joutuvat koetukselle. Nuoruuden ehdottomuudella Anna ja Miika ystävineen suosivat pehmeitä arvoja, vegaaniruokaa, eläinten suojelua, energian säästöä ja kierrätystä. Uskonto ja politiikka eivät kuulu heidän maailmankuvaansa samalla lailla kuin minun nuoruudessani. Mielestäni hyvässä elämässä kyse on valinnoista. Minä ja Jussi emme ole yhtä ehdottomia kuin nuoriso, vaikka arvostammekin yksinkertaisia perusasioita. Loppujen lopuksi tärkeintä omalle hyvinvoinnille ovat perhe, ystävät, terveys, hyvä ruoka, luonto ja harrastukset sekä huumori. Yritän katsella elämää pilke silmäkulmassa. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, jolloin olen joutunut ponnistelemaan jonkun asian eteen.
Työelämässä vaikeimmat projektit ovat antaneet eniten tyydytystä ja eniten kokemusta. Automatkalla Euroopassa luottokortin katoaminen opetti meidät selviytymään vähällä rahalla kiperissäkin tilanteissa. Muistan kun vietimme vappua karussa retkeilymajassa Barcelonassa uutta visakorttia odotellen. Haimme kaupasta viimeisillä kolikoilla pullon kuohuviiniä. Eikä edes halvinta, joku taso sentään piti säilyttää. Valitsimme toiseksi halvinta. Matkoilla olemme oppineet elämään paikalliseen tapaan, vaikka rahaa olisikin käytettävissä. Välillä hymyilyttää, kun tingimme majoituksesta tai taksikyydeistä muutamia euroja, periaatteesta. Vaikka viihdyn työssäni, toivon että aikaa ja voimia riittää jatkossakin harrastuksiin. Luovassa työssä olen kokenut intohimon palon. Tunne on niin huumaava, että sitä voi verrata rakastumiseen. Ensi kesänä olen ilmoittautunut maalauskurssille. Koen, että niin kauan kun jaksan innostua uusista asioista, henkinen tasapaino on kunnossa ja olen täysillä mukana elämässä.
Marjaleena Etula
Espoossa 21.5.2007
palautetta
Kiitokset kaikille ystäville myönteisestä palautteesta. Yllättävimmän viestin sain kaukaa Kiinasta. Vastasin, ettei meistä tiedä vaikka tulisimmekin kyläilemään.
Heippa Kiinasta,
luin Kodin Kuvalehdestä sinusta juttua ja ai että moni asia oli niin kuin olisi minusta kirjoitettu vaikka ikäeroakin meillä on! Ja jos joskus matkakipinä iskee, olette enemmän kuin tervetulleita luoksemme Hangzhouhun, maanpäälliseen paratiisiin Marco Polon mukaan! Kutsu ei ole huolimattomasti heitetty, vaan ihan vakavissaan annettu ja ajattele sitä niin että olisi taas yksi matkakohde plakkarissa ja aivan varmasti autenttista kiinalaista arkielämää nähtävillä. Olemme ihan tavallisia tallaajia jotka nautimme matkustelusta ja arkisista jutuista perheen ja ystävien kanssa.
Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle täältä Kiinasta toivottaa Jaana
hikipisarat 
